Ajankohtaista

Kuva: Joni Hampus

Ahtaajan pojan elämä on pienoismalli koko ahtausmaailmasta. Vuotta 1967 saanen pitää jonkinlaisena vedenjakajana. Oli pikkupoikana nähty sellaisetkin joulut, jolloin Suomenlahden pohjukan satamat olivat kiinni. Silloin oli vielä talvea ja pakkasia. Valkea joulu.

Osa ahtaajista oli hätäaputöissä (sai hyvin ampumalankaa, joka oli pikkuäijille kuin kultaa. Sitä voi punoa ja jos laittoi junaraiteille, niin sai vaikka nimikirjoituksensa). Osa ahtaajista oli Hangossa, koska se pystyttiin pitämään auki. Raha oli ollut tiukassa, varsinkin talvisin.

Olin lyseossa Suomen 50-vuotisjuhlissa lukenut tekstin, jonka päälle soitettiin Jääkärimarssi. Antoivat ongelmaoppilaan lukea. Oli kuultu sellaistakin, että maisteri oli mollannut huonosti käyttäytynyttä oppilasta sanomalla että ”mitä muuta voi satamajätkän pojalta odottaa”. Luokka osoitti solidaarisuutensa viikon viittauslakolla.

Elämä näytti aika mukavalta, kuusivuotinen keskikoulu loppuisi keväällä ja kesäksi odotti itse hommattu kesätyöpaikka Vartiaisen Essolta.

Monet ikätoverit menivät satamaankin kesätöihin. Poikaansa ahtaaja ei yhtään kannustanut siihen suuntaan, näki ettei tuosta kuitenkaan ole. Pilaisi vain kovien työmiesten maineessa olevien veljesten nimen.

Jouluaattoon kuului se, että Maija-täti teki suureellisen lahjantuontikäynnin. Ahtaajalle Remington-sähköparranajokone, äidille kukkaposliinia ja pojille autorata. Kahvila Merilyhty ainakin näytti menevän hyvin.

Aika 50 vuotta sitten oli elintasohyppyjen aikaa. Jotkut ahtaajat ostivat Kuismasen Villeltä Datsunin, jotkut Illin Yrjöltä Tunturi-mopedin ja ahtaajan poika sai joululahjaksi kelanauhurin.

Harva lahja on ollut niin mieluinen, harva lahja on niin muuttanut koko elämän. Heti tehtiin kavereiden kanssa nauhurilla viihdettä, taidettiin laulaakin ja mikrofonikammo hävisi jo silloin.

Haave telkkariin menemisestä ei koskaan toteutunut satunnaisia juttuja lukuun ottamatta, mutta radiohöpinä tuli tutuksi. Mitä jos olisin saanut nauhurin sijaan vaikka kiikarit tai kaukoputken. Kai sitten bongailisin lintuja. Olisin ikäni ajanut räähkän perässä pohjoiseen ja jättänyt elämän elämättä.

Mutta satama pyöri jouluna 1967 ja se pyörii 2017, hyvinvointia tuoden. ”Raukoilla rannoilla” on vanhentunut kielikuva.