Ajankohtaista

On suhdanteita, on nousuja ja laskuja. Yksi on ja pysyy, satama elättää. Yksi työpaikka satamassa tekee jotain kolme työpaikkaa ulkopuolelle.

Kun ahtaajan poika on vanha setä, niin olen nähnyt aika paljon sitä kaarta. Jos 50-luvulla satamaan mentiin vanhoissa vihkikengissä ja rippipuvussa, vaikka napit eivät enää mahtuneetkaan kiinni, niin nyt on toista. Jos 50-luvulla satamaan mentiin kun muualle ei päästy, niin nyt satamaan eivät luuserit pääse. Rensselit viimeisen päälle.

Näin myöskin sen satamasta tulevan vaurastumisen. Satamajätkällä oli ensin varaa ostaa polkupyörä (aika monta kertaa olen kuullut sen, että yhden pyhäpäivän ylitöillä tuliterä Monark).

Kohta jo Illin Yrjö myi satamajätkälle Tunturi-mopedin. Ahtaaja ehkä vähän liikuttuikin siitä, että mopokaupasta tuli ostovuonna joulukortti.

Eikä siinä kauan mennyt, kun osteltiin satamatuloilla ensimmäinen telkkari, kellä Aga, kellä Schaub-Lorenz, moni luotti Philipsiin. Lapsia laitettiin lyseoon. Ja sen verran kuitenkin omanarvontuntoa ja tilejä, ettei vapaaoppiluutta edes anottu. Posasta pesee sen, minkä polle aitaa kaataa. Ostin koululaistiliin mustetäytekynän, johon tuli nimeni kullatuilla kirjaimilla. Se oli minusta hienoa, vanhemmista ei niinkään, miten tuolla on noin herran elkeet. Eikä ole tauti hellittänyt.

Satamamiesten ostovoima piti hengissä kymmeniä kivijalkakauppoja satamakaupungeissa. Kotirouvat permanentattiin. Kakaroille jo äänilevyjä ja farmarihousuja. Pääsylippurahaa elokuviin ja Manun konsertteihin. Strings lämppärinä.

Talojahan ahtaajat rakensivat tai ostivat. Vakituinen työsuhde, lainoituskelpoinen. Halpakorkoista sai muistaakseni puoli miljoonaa sataman sosiaalilainana. Oma tupa, oma lupa.

Vaikka arvostus ja varallisuus nousivat, eivät sentään kaikkien mielessä. Kun niidenhän luultiin kaikkien olevan Karvahatussa tai Messissä istuvia juoppoja.

Jopa lyseon muualta muuttanut naisopettaja sanoi että ”mitä muuta voi satamajätkän kakaralta odottaa”. Mutta luokka osoitti solidaarisuutta parin viikon viittauslakolla.

Ja kaupunkia pystyssä pitävät ahtaajat maksoivat sen opettajan palkankin, vaikkei tämän ”sivistys” riittänyt sitä tajuamaan. Aikuisina ahtaajien lapset menivät ovista, joita opettaja ei koskaan avannut.